| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Monivärinen kulttuuri
En ole nähnyt Ylä-Savossa oleiluni aikana yhtään tummaihoista. En myöskään montaa eri etnisten ryhmien edustajaa. En toki väitä, etteikö heitä täällä päin olisi. Tutkani ei vain ole osunut heihin. Jotenkin se vain pistää silmään. Katukuvan värittömyys.
Lapsena Lapinlahden juhannuskisojen aikana ihmeteltiin kaduilla kulkevia ihonväriltään tummempia ihmisiä. Kerran vuodessa tapahtunut eksoottisten etelän elävien saapuminen kylän keskelle oli selvä hämmästyksen paikka. Tiesi vain, että nuo ne juoksevat lujaa. Sitten kaikki katosivat, ja vuodessa ehti unohtaa.
Parin viikon takainen vierailu maamme pääkaupungissa sysäsi jälleen esiripun syrjään silmieni edestä. Kansainvälisyys! Metrossa joka toinen matkustaja oli taustaltaan epäsuomalainen. Keskustassa kuuli enemmän muita kieliä kuin kotimaista. Bussikuskeista ehkä yksi oli paikallinen. Katusoittajat soittivat kansansävelmiä jostain kaukaa. Huomasi, että maailmassa on muitakin värejä kuin metsänvihreä, okrankeltainen ja maantienharmaa.
Siksi ihmettelen, kun medioissa on käyty keskustelua suomalaisen kulttuurin häviämisestä maahanmuuttajien seurauksena. Mitä oikeastaan on se ainutlaatuinen suomalainen kulttuuri? Lenkkimakkaran syömistä, tappeluita nakkikiskalla, vaimon hakkaamista, kaljan juontia, jurottamista, noitumista. Ja mihin se sitten kulttuuri katoaa? Sinkoaa yhtäkkiä avaruuteen raketin lailla?
Eikö kulttuuri ole jatkuvan muutoksen alainen ilmiö, joka kehittyy, saa vaikutteita ja muovautuu siinä elävien ihmisten kautta? Suomalaisuus on itsekin saanut matkansa varrella vaikutteita niin lännestä kuin idästä. Suurimpana suunnannäyttäjänä on toiminut luterilainen kristinusko. Valtionkirkko on ohjaillut kulttuuriamme voimakkaasti kristillisiin arvoihin pohjautuvaksi. Napanuora on ollut kiinni kauan ja se näkyy. Toisenlaiset uskontokunnat, niihin liittyvä kulttuuri ja jäsenet tuovat vähintään uutta näkökulmaa ruostuneiden saranoiden välistä tirkistelyyn.
Erilaisten kulttuuritaustojen sulautuminen rikastuttaa yhteiskuntaa kaikin puolin. Muutoin emme voisi tutustua eri maiden keittiökulttuureihin maistelemalla erilaisia ruokia. Tanssia flamencoa tai harrastaa capoeiraa. Monikulttuurisuus antaa, ei ota.
Välillä tuntuu, että sinisilmäiset suomalaiset kuvittelevat toisinaan kaikkea outoa. Kuten muslimien valloittavan koko valtakunnan tai somaleiden olevan kaiken pahan alku ja juuri. Omassa kauniissa saippuakuplassa eläminen on toki viehättävää, mutta se ei vastaa todellisuutta. Kupla voi leijua turhan ylös ja yläilmakehässä oleva ilma muuttuu liian ohueksi hengittää.
Kulttuurien välinen yhteistyö luo perusteita tulevaisuudelle. Yhä globaalistuvassa maailmassa emme yksinkertaisesti ole enää yksin heimolaistemme kanssa. Oman kulttuurin vaaliminen on tärkeää, mutta sen jakaminen ja altistaminen vaikutteille ei tarkoita, että sille täytyisi alkaa etsiä sopivaa hauta-arkkua.
Uusien maahanmuuttajien ohella rikastuttava omavarainen kulttuurivarantomme on suomalaiset vähemmistöt, suomenruotsalaiset, saamelaiset ja romanit. He monipuolistavat ympäristöämme omilla tavoillaan, perinteillään ja olemalla erilaisia. Vuorovaikutus vähemmistöjen kanssa on kuin mausteet ruuassa. Vähemmistöt ovat avartaneet katsomustamme ja lisänneet suvaitsevaisuutta.
Samalla tavalla kauempaa tulevat neulovat oman rivinsä kirjavaan kaulaliinaan. Liina lämmittää samalla tavalla kuin suomenlampaan villasta tehty. Se tuntuu aluksi ehkä vähän erilaiselta, mutta lopulta se on vain monipuolisempi ja paljon värikkäämpi.
|
|
