| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Miksi meille taas kävi näin?
Otsikossa majailevaa kysymystä pääsivät monet suomalaispenkkiurheilijat päivittelemään taas menneenä torstaina.
Kouvolalainen MyPa oli ensimmäisellä jaksolla hankkinut sensaatiomaisen 0-3-vierasjohdon romanialaista FC Timisoaraa vastaan jalkapallon Eurooppa-liigan karsinnassa. Puoliajalla kuitenkin tapahtui jotain. Toisella jaksolla romanialaisnippu kiri itsensä ensin maalin päähän, ja lopulta ottelu huipentui tutulla perisuomalaisella tavalla.
Loppuhetkien kaamea paniikki, vastustajan tasoitusmaali ja jatkopaikan menettäminen katkerasti lisäajalla eivät voineet tulla kovin suurina yllätyksinä kenellekään. Eikä se, että ottelun jälkeen MyPan valmentaja totesi joukkueen kaatuneen saappaat jalassa.
Tuhruisesta netti-tv:stä ottelua tihrustaessani hiipi mieleen, että sama kaava on taidettu kokea suomalaisessa urheilussa pari kertaa aiemminkin. Esimerkiksi tänä kesänä samaisessa Eurooppa-liigassa myös TPS ja Honka lakaistiin pois jatkosta samaan surulliseen tapaan otteluiden loppuhetkillä.
Tiukoissa tilanteissa venyminen ei ole koskaan ollut ollut suomalaisurheilijoiden perihyve. Äskettäin päättyneissä yleisurheilun EM-kisoissa suomalaisten taival sujui niin mollivoittoisesti, että kehno menestys herätti keskustelua urheilijoiden henkisen valmennuksen puutteesta.
Miksi suomalainen urheilija sitten venyy niin harvoin? Jotkut ovat etsineet vastausta suomalaisesta luonteesta ja mielenlaadusta. Suomalaisia sanotaan usein nöyräksi ja vaatimattomaksi kansaksi, mutta urheilussa turha vaatimattomuus ei aina kaunista. Mahdollisuuksien näkemisen sijasta moni suomalaisurheilija tuntuu kokevan tiukassa paikassa epäonnistumisen pelkoa. "Kunhan nyt tekisi ainakin perussuorituksen, ettei nolaisi itseään".
Ennakkosuosikin asema ei suomalaiselle sovi, koska silloin mahdollisuus odotusten pettämiseen on suurin. Paras puristetaan irti silloin, kun päästään yllättämään täysin puskista.
Vaikka haastatteluissa moni kertoo lähtevänsä tekemään oman hyvän suorituksen, piristäviä poikkeuksiakin löytyy. Esimerkiksi Tommi Evilän haastatteluja on mukava katsoa, koska ulosanti ei ole aina sitä samaa suomalaisjargonia. Optimismia, uhoa ja tervettäkään itseluottamusta ei kuitenkaan katsota Suomessa hyvällä, vaan se tulkitaan nopeasti ylimielisyydeksi. Ja siitähän ei täällä tykätä. Mikä se oikein kuvittelee olevansa, kun luulee pärjäävänsä?
Joukkueurheilussa hopea taas on Suomessa usein voitettu mitali. Tappion hetkellä muistetaan kiitellä joukkuetta upeasta taistelusta ja kertoa marginaalien olleen pieniä. Kunnialla tullut tappio ei kirpaise, vaan koutsi on ylpeä joka jätkästä. Ja ainahan voi muistella aiempia voittoja. Leijonien finaalitappion jälkeen piirongin laatikosta kaivettu MM95-kooste on lätkäfanin burana.
Voittamaan ei taida kuitenkaan oppia muuten kuin voittamalla. Penkkiurheilijankin ryvettyneelle itsetunnolle tekisi poikaa muutama kunnon suomalaisonnistuminen lähivuosina.
Futismaajoukkue voisi vaikka näyttää mallia junttaamalla itsensä seuraaviin EM-kisoihin upeasti sujuneiden karsintojen jälkeen. Kisapaikan ratkaiseva maali voitaisiin iskeä viimeisessä karsintaottelussa Unkarissa ottelun lisäajalla. Ja mieluiten kulmapotkusta hirveän hässäkän jälkeen. Ihan vaikka kostoksi vuoden 1997 tapahtumista Olympiastadionilla.
|
|
