| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Menetetty hyvinvointi
Kaunis aurinkoinen sää hellii terassikansaa. Iloinen puheensorina kuuluu pöydistä. Kun kevät alkaa muuttua kesäksi, suomalaiset avautuvat kuorestaan, ainakin osittain.
Yksinäinen nainen istuu muista erillään, katselee, kuuntelee. Jo elämää nähneiltä kasvoilta kuultaa haikea halu hakea kontaktia, puhua jollekin. Mutta uskallus ei riitä. Nainen katkokävelee pois seinästä tukea ottaen.
10 minuuttia myöhemmin hän istuu jälleen terassilla, yksin, vuosikymmenten suru kasvoillaan. Käännän katseeni ja keskityn muuhun.
Alkuilta supermarketissa. Kaupan asiakkaat hoitavat ostoksiaan rauhalliseen tahtiin. Yhtäkkiä kuuluu kova parkaisu: "Älä kurista, mulla on astma!" Vartija retuuttaa vielä äsken penkillä rauhallisesti istunutta laitapuolen kulkijaa kovaotteisesti ulos kaupasta.
Lähinnä teineistä koostuva yleisö kerääntyy vartijan ja miehen ympärille. Vartijan voimankäyttö on aikaa sitten ylittänyt kohtuullisuuden rajat. Istahdan autooni ja ajan pois.
Ajallisesti suhteellisen lähekkäin sattuneet tapahtumat jäivät kummittelemaan mieleeni. Tähänkö on tultu, että me paremmin toimeentulevat kansalaiset käännämme katseemme pois ikävistä asioista ja odotamme vain hetkeä, että joku tulee ja kerää roskat pois näköpiiristämme?
Selitämme omaa välinpitämättömyyttämme usein kiireellä: aikaa ei olevinaan tahdo riittää yhteiskunnan kelkasta pudonneille.
Niille, jotka eivät ole päässeet siihen kyytiin, joka lähti vuoden 1995 jälkeen laman jälkimainingeissa porskuttamaan enemmistölle hyvinvointia ja vaurautta.
Se kelkka vain oli liian pieni ja liukasliikkeinen osalle porukasta.
Nyt alamme maksaa siitä kovaa hintaa: Suomessa on jo syrjäytymistä ja köyhyyttä alenevassa polvessa. Syrjäytyneitä on eri mittareiden mukaan satoja tuhansia, jopa lähellä miljoonaa.
Onneksi on vielä ihmisiä, jotka jaksavat tehdä pyyteettömästi työtä yhteiskunnan unohtamien kanssa. Viime viikolla televiossa näytettiin uusintana Annika Grofin ohjaama dokumentti Rajauksen ulkopuolella. Dokumentti pureutuu kodinhoitajien arkeen Helsingin Sörnäisissä. Työn karun arjen ohella dokumentissa oli myös hellyttävä toivon kipinä: parhaimmillaan kaksi ihmisitä kommunikoivat keskenään tasa-arvoisina ihmisinä, ilman minkäänlaista alemmuuden- tai ylemmyydentunnetta. Elokuvan asiakkaille kodinhoitaja on se ainoa ihmiskontakti.
Myös esimerkiksi kuopiolaisen sosiaalineuvoksen Elli Aaltosen säännöllinen osallistuminen jakoon leipäjonossa kertoo todellisesta halusta ymmärtää ihmisiä vaikeuksiensa keskellä. Myös virkamiehet ja päättäjät voivat jalkautua katsomaan nykypäivän todellisuutta ja kurjuutta silmästä silmään.
Suomi on rikkaampi kuin koskaan, joten asioiden kuntoon laittaminen ei voi olla pelkästään rahasta kiinni. Nyt jos koskaan tarvitaan asenteiden muuttamista. Jos haluamme pitää itseämme pohjoismaisena sivistyskansana, on meidän pidettävä huoli niin päihdeongelmaisista, vanhuksista, sairaista kuin työttömistäkin.
Monet ongelmista voivat olla myös itse aiheutettuja, mutta se ei vähennä yhtään sitä moraalista velvollisuutta, mikä meillä parempiosaisilla on: heikomman puolella on aina oltava. Toivottavasti tämä myös muistetaan hallitusneuvotteluissa säätytalolla lukuja tutkaillessa.
Ja on hyvä muistaa, että kaikki ei ole pelkästään materiasta kiinni. Jo pelkkä osoitus välittämisestä voi antaa monelle vaikeuksien keskellä puurtavalle ihmiselle syyn jaksaa kamppailla eteenpäin. Ei pidä kääntää katsettaan pois apua tarvitsevilta. Itse ainakin aion tehdä tässä asiassa parannuksen.
|
|
