EmediateAd

Leijonan kidassa

A A
9.3.2010 5:09 Tiina Tynkkynen-Hieta

Katsomme luonto-ohjelmaa. Leijonanpoikaset leikkivät kuin kissanpennut. Samanlaisia vekkuleita ovat painimaan ja hyökkäämään. Ihastelemme niiden touhuja 2-vuotiaan kanssa.

Eläimet ovat meistä kivoja. Huomaan, että oma eläinrakkauteni on tarttunut lapseenkin. Legoeläimet ja pehmeät kaverit ovat suosittuja leikeissä. Pieniin eläimiin lapsi suhtautuu erityisellä hellyydellä.

Ohjelmassa eläinlapsilla alkaa olla nälkä. Isäleijona lähtee ruoanhakuun. Lähistöllä laiduntaa lauma ruohonsyöjiä. Ennakoin sekunteja ja arvaan, että kohta kauriille käy huonosti.

En halua pienen näkevän, kun eläin tappaa toisen. Ehkei vielä ole aika seikkaperäiseen keskusteluun siitä, että toiset eläimet syövät toisia.

Vaikka 2-vuotiaamme onkin innokas vaatimaan selitystä, hän tyytyy yleensä kohtuullisen hyvin äidin antamiin vastauksiin. Sanavarasto ei riitä johdattelemaan keskustelua kovin pitkälle.

Hellämielisenä en ole vielä kyennyt kertomaan edes kärpäsen kuolemasta. Kesällä iso sellainen lensi avoimesta ovesta sisälle asuntoon. Koska en halunnut kärpäsen kiipeilevän keittiön ruuissa, oli pakko jahdata sitä lehdestä muotoilemani ase kädessä ja yrittää saada se hengiltä tuoleilla taiteillen. Sivusta 2-vuotias seurasi tilannetta silmät pyöreinä.

Kun kannoin litteää otusta lehtineen kohti roskista, oli avattava tilannetta pyöreäsilmäisellekin. "Äitiä harmittaa, kun kärpäset tulevat sisälle. Eivät ne saisi tulla. Äitin piti ottaa se pois", mutisin epämääräisesti.

Luonto-ohjelman suhteen turvaudun kaukosäätimeen ja valitsen helpomman ratkaisun. Vaihdan äkkiä kanavaa ja selvitän, että katson, onko toisella kanavalla auto-ohjelma. Sekin olisi pienelle mieleinen.

Lastenohjelmassa linnunpelättimen näköinen olento härnää toisia ja heittelee mutakakuilla. Vaikka sen luonne on vallaton ja lapsikin taitaa vaistota sen toimivan ajattelemattomuuttaan, asia kaipaa selitystä. "Ei tuolla tavalla saisi tehdä, toiselle tulee paha mieli", aloitan ja seuraan pienen reaktioita. Häntä mutakakut huvittavat, harmillista.

Kiusaaminen ei saisi olla naurun asia ollenkaan. Tämmöistä ei lasten ohjelmissa tarvitsisi olla.

Joululahjaksi saadussa Robin Hood -kirjassa eläinhahmot hauskuttavat meitä molempia. Robin Hoodin kaverit vaikuttavat sympaattisilta.

Emme pääse montakaan sivua, kun joudun vastaamaan pienen kysymykseen, että "ne ovat sotilaita". Vaativa äänensävy kertoo, ettei selitys ollut tyhjentävä.

Mitenkähän tuon sotilaiden tehtävän nyt sanoisi? Mistään sotaan liittyvästä kun noin pienen ei tarvitse tietää. Kerron, että sotilaat puolustavat linnaa ja kotia. Olen tyytyväinen, ettei pieni vielä osaa kysyä enempää, ja vastaus kelpaa hänelle.

Sotilaiden selittämisestä ei ole pitkä matka aseisiin. Onneksi Robinin jousipyssyllä tähtäillään kirjassa enimmäkseen maalitauluihin.

Tilanteita tulee sisällä ja ulkona. Jos edellisenä päivänä tekemämme hienot hiekkakakut on poljettu, kerron kysyttäessä mieluummin niiden rikkoutuneen kuin jonkun rikkoneen ne.

Tukalista tilanteista 2-vuotiaan kanssa vielä selviytyy. Kasvamisen myötä vastauksia on vaikeampi antaa. Yhä enemmän on oltava rehellinen ja vähemmän voi suojella tiedolta. Nyt asioita voi vielä vähän kiertää.

Kysymysten edessä tuntuu välillä kuin olisi itse leijonan kidassa. Mietityttää, milloin on aika kertoa totuus. Onko se silloin, kun lapsi osaa sitä kysyä? Onneksi totuutta voi kertoa pala kerrallaan, ikävaiheisiin sopivina annoksina.

Kirjoittaja hoitaa kahta pientä lasta kotona Iisalmessa.