| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Kuin viimeistä päivää
Lähteminen tai mikä vaan uuden alkaminen luovat elämään aivan uudenlaisia merkityksiä. Kun aloittaa jotain uutta, jättää vanhan, tutun ja turvallisen, näkee asiat uudenlaisissa raameissa.
Syksy on usein uuden alun aikaa: seitsenvuotiaat alkavat koulutaipaleensa, parikymppiset opiskelun tai työelämän, moni palaa töiden ääreen kesäloman vietosta.
Kesällä voi usein vain nauttia auringosta ja vaaleista illoista, ja antaa itselleen luvan olla ajattelematta edessä olevia muutoksia. Syksyisin palataan sorvin ääreen, armaaseen tai ahdistavaan arkeen ja aletaan tehdä suunnitelmia talven varalle. Mitä säilöä pakkaseen ja kellariin? Mille kansanopistonkurssille sitä ilmoittautuisi? Aloittaisiko jotain uutta? Aloittaisiko nyt sen laihdutuskuurin?
Tiedostaen taikka tiedostamatta, meistä moni jättää jotain taakseen tänäkin syksynä. Uuden edellä tunnemme itsemme jännittyneiksi, innostuneiksi, ahdistuneiksi tai pelokkaiksi. Usein näitä kaikkia yhtä aikaa.
Mutta muutokset laittavat asiat mittasuhteisiin, silloin peilaamme elämäämme ja katsomme tarkemmin eteen, - ja taaksepäin. Kysymme itseltämme, mitä on tullut tehtyä ja miellyttääkö lopputulos.
Tapahtuu välitilinpäätös, pieni tai suuri, tärkeä tai vähäpätöisempi, mutta tapahtuupa kuitenkin.
Ehkäpä siksi hienoimmilta tuntuvat ne muutokset, jotka tehdään tiedostaen. Kun on halu ja päätös muuttaa elämänsä suuntaa. Kun on päättänyt jättää sen kurjan työpaikan/koulun/asunnon/retkun, josta on kauan halunnut eroon ja viimein saa voimia sen tekemiseen, tuntee itsensä ainakin hetken ajan sankariksi.
Toki on hienoa myös itse ymmärtämättä vaihtaa suuntaa ja tajuta ehkä vasta myöhemmin, mitä tuo muutos mukanaan toi.
Itse vaan nautin sanoinkuvaamattomasti siitä voimakkuuden ja vahvuuden tunteesta kun voi sanoa todella itse hallitsevansa elämäänsä, tajuta itse kääntäneensä elämänsä itse haluamaansa suuntaan.
Minun suuntani juuri nyt on lähteä maasta. Jätän isänmaani ja äidinkieleni lähes vuodeksi ja muutan uuteen elämääni Malmöhön, eteläiseen Ruotsiin.
Juuri siksi ystävältä saatu tekstiviesti on kummitellut päässäni päiväkausia: "Kun maa polttaa jalkojen alla, tapahtuu ihmeellisyyksiä.".
Sallikaa minun avata hieman viestiä edeltänyttä keskustelua. Kun tietää muutoksen vääjäämättömäksi, saa kummallista rohkeutta tehdä asioita, joita ei normaalisti ehkä uskaltaisi.
Olin tajunnut muuttopäiväni lähestyessä muuttuneeni ennakkoluulottomammaksi ja rohkeammaksi kuin salamaniskusta! Kun on lähdössä maasta, ei olekaan mitään menetettävää, vaikka ehkä tekisikin jotain tavallista uskaliaampaa. Siinä, missä ensin koetin juosta hyvästelemässä kaikki kaverit ympäri Suomea ja murehdin jo valmiiksi ikävää, tajusin myös saaneeni roppakaupalla uusia voimia. Elin kuin viimeistä päivää. "Tämä kaikki täytyy kokea ennen lähtöä", toistin itselleni kuin tietäisin kuolevani tai katoavani maasta iäksi!
Huomasin päästäväni suustani yllättävän rohkeita tunteenpurkauksia ja tarttuvani rakkaimpiini tiukemmalla halauksella kuin koskaan.
Ainoa pysyvä asia maailmassa on muutos. Se minun on aina ollut vaikea hyväksyä.
Pelkään muutosta, enkä varmasti ole tunteeni kanssa yksin. Mutta nämä päivät ja viikot, jolloin kulkee kuin juopuneena, imee Suomea henkeensä ja painaa joka kuvan syvälle aivoihinsa, jotta niitä voi sitten Skånen metsissä muistella... Nämä ajat minä elän kuin viimeistä päivää vahvempana kuin koskaan. Minulla ei ole mitään menetettävää.
|
|
