| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Kevyttä sadetta
Valot ovat viime viikolla palaneet varsin myöhään asuinalueeni ikkunoissa. Telkkarin kelmeä sininen on paljastanut, että moni muukin kuin minä on odottanut sitä mitalisadetta, jonka piti ropista Suomeen oikein urakalla.
Kun tätä perjantaina naputtelen, on laariin satanut tasan yksi ainokainen, lumilautailija Peetu Piiroisen hopea.
Hieno saavutushan sekin on. Ja hieno oli laskukin. Vaikka täytyy myöntää, etten jaksanut valvoa ja odottaa sitä, vaan katsoin sen vasta seuraavana päivänä.
Mutta että kisat alkavat olla puolivälissä ja virallisesta 12 mitalin tavoitteesta on kasassa vaivainen yksi mitali!
Urheilujännäämisessä on kuitenkin se hyvä puoli, että jos ja kun omat eivät pärjää, voi aina valita itselleen uusia suosikkeja.
Eikä siinä tarvitse edes olla mitään järkisyytä, miksi jonkun valitsee.
Esimerkiksi naisten hiihdon ensimmäisessä lajissa, siinä kymmenen kilometrin vapaan hiihdossa, jossa Riitta-Liisa Roponen tuli kuudenneksi ja muut suomalaiset jäivät kauas kärjestä, jännitin Viron Kristina Smigun-Vähin puolesta.
Miksi? En osaa sitä oikein sanoa.
Ehkä siksi, että olen pariinkin kertaan käynyt hänen kotiseutuvillaan ja nähnyt Otepään urheilukeskuksen. Tai siksi, että hän teki paluun parin vuoden kilpailutauon jälkeen. Tai siksi, että virolaiset ovat melkein-suomalaisia, eteläiset naapurimme, joiden kielikin on samaa sukua. Tai sitten vaan siksi, että nämä Majdicit ja Kowalzykit ovat tänä talvena jyllänneet niin, että halusin jonkun muun pärjäävän.
Miesten kisassa on helpompi löytää syitä fanitukselleen. Katsokaapa vaikka Dario Colognaa! Siinä vasta nuori mies, jossa tällaisen varttuneen täti-ihmisenkin silmä lepää.
Joku ilkeämielinen sanoisi, että juuri tästä syystä katson mieluummin hiihtoa kuin samaan aikaan toiselta kanavalta tulevaa Suomen jääkiekko-ottelua. No, kaikkine toppauksineen kiekkoilijat muistuttavat kyllä enemmän pulleita, polvihousuisia pikkupoikia kuin kreikkalaisia jumalpatsaita. Mutta ei se ihan niinkään mene. Suomen pelit vain ovat niin jännittävää katsottavaa, että rytmihäiriöiden pelossa tarkistan niistä vain tuloksen.
Tai ehkä se johtuu vain siitä, kuinka Antero Mertaranta niitä pelejä selostaa. Miltähän kuulostaisi, jos hänet päästettäisiin selostamaan vaikkapa miesten yhteislähtöä, kolmenkympin hiihtoa? Pitäisikö sekin jättää väliin tai ainakin kireimmissä kohdissa tehdä asiaa jääkaapille?
Olen innokas penkkiurheilija, ainakin joskus ja joidenkin lajien osalta. Isojen kisojen ylenmääräinen kansallinen hurmos on minusta vastenmielistä.
Tottahan Suomi on rakas kotimaamme ja suomalaiset suosikkejani, mutta muidenkin hyville suorituksille tulee antaa arvoa. Ihan riippumatta siitä, mistä maasta he tulevat.
Eikä voitto aina ole tärkeää. Ilahdun, kun näen tulosliuskan vilinässä eksoottisia maita. Australiassa ja Espanjassakin hiihdetään, vaikka ainakaan toistaiseksi taso ei vielä päätä huimaa.
Siitä mitalisateesta vielä: uskon vakaasti, että lisääkin mitaleita toki saadaan.
Varovainen, mutta varmin veikkaukseni on, että sellainen saadaan jääkiekosta. Nimittäin naisten.
Vaikka yksi sovinistinen työkaverini sanoikin sen olevan laji, joka pitäisi epäesteettisenä ja epäurheiluna kieltää.
Eivät pelaa bikineissä hekään, sen myönnän.
|
|
