| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Katumusharjoituksia
Nyt se on sitten loppu. Joulukausi nimittäin. Loppiainen on takana ja kuusi takapihalla, ainakin meistä useimmilla.
Joulu meni niin kuin jouluilla on tapana mennä, meistä useimmilla nimittäin. Tuli syötyä paljon, juotua muutama muki glögiä, taas syötyä paljon, maattua sohvalla, luettua, tavattua muutama sukulainen ja taas syötyä paljon.
Kinkkua, tietenkin, ja lohta sen ihanan sinappikastikkeen kanssa (öljyä ja sokeria, paljon). Vähän laatikoitakin (kermaa, siirappia), joululeipää (siirappia), torttuja, taatelikakkua, pipareita, ystävättären lahjoittamia ihania ranskalaisia vohveleita (erityisen paljon voita ja sokeria). Ja kaiken kruununa muutama laatikollinen vastustamattoman hyviä suklaakonvehteja.
Kaikki olisi oikein hyvin, jos tuon kaiken voisimme tehdä hyvällä omallatunnolla. Mutta ei, luterilainen kansamme ensin mässää - ja sitten kärsii.
Voiko olla syyllisempää oloa kuin se, jota tunsin, kun sohvalla työnsin suuhuni kymmenennen konvehdin...
Vähintäänkin kun ystävättäret tapaavat, murehdimme joululta kertyneitä ylimääräisiä kiloja ja vannomme tapaavamme ensi viikolla kuntosalilla tai vesijumpassa.
Todellisuudessa kuntoilu on paikallaan tietysti aina ja ehdottomasti useammin kuin mihin viitsin ryhtyä. Mutta suklaakonvehdeista tuskin olisi kannattanut kantaa ylimääräistä syyllisyyden taakkaa, syönhän suklaata oikeastaan vain kerran vuodessa, jouluna. Miksi edes silloin ei voisi nauttia hyvällä omallatunnolla? Pitää kai syyttää kotikasvatusta, sitä luterilaista. Ja edesmenneitä vanhempia, jotka kelpaavat hädän tullen aina hyvin syntipukeiksi elämän loppuun saakka. Siis minun elämäni.
Euroopan talouskriisin yhteydessä on taivasteltu sitä, kuinka erilainen suhtautuminen talousasioihin on meillä luterilaisessa Pohjois-Euroopassa verrattuna Välimeren alueen katolisiin maihin.
Väittäisin, että sama suhtautumisero on meillä ruokapöydän nautintoihin. Kuluneen sanonnan mukaan italialainen lakkaa puhumasta päivällisestä vasta päästyään lounaspöytään. Ruuasta nautitaan ihan arkiviikoillakin pitkään, sitä syödään paljon ja mielellään mahdollisimman hyvässä seurassa. Siis ihan kuin meillä jouluisin!
Enkä totisesti ole kuullut, että yksikään italialainen tuntisi suurta katumusta ja syyllisyyttä herkuttelunsa vuoksi. Vain me järkevät pohjoisen ihmiset kykenemme siihen!
Jos joku väittää että puheeni katumuksesta ei ole totta, avatkoon edes yhden tammikuisen naistenlehden. Laihdutusvinkkejä, jumppaohjeita pullollaan.
Puhumattakaan siitä, että moni meistä on tehnyt elämäntaparemonttiin liittyviä uuden vuoden lupauksia. Niitä, joista useimmat unohtuvat jo loppiaiseen mennessä, mutta joiden avulla parhaimmat meistä todistavat kykenevänsä spartalaiseen itsekuriin - meidän muiden heitä kadehtiessa.
Entisellä työpaikallani tammikuun katumusharjoituksista tuli monena vuonna joukkoliike, johon ei oikeastaan voinut olla osallistumatta. Laihdutuskuukauden voitti usein miespuolinen työkaveri, joka kolme viikkoa eli normaalisti ja viimeisen viikon paastosi raejuuston, ananaksen ja jokailtaisen saunomisen avulla.
Lienee hänkin tullut sittemmin järkiinsä ja katuu jollakin viisaammalla tavalla. Mutta luulenpa että yhä katuu, kuten me muutkin.
|
|
