| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Kalenterityttö
Rakastan numeroita. Ainakin tusinan verran. Numeroleikkejä ja pelipaitojen kauneutta. Ylimmälle nostan 10. Jo aikoja ennen Jari Litmasta. Kai Pahlman ja Pele. Kaksi kymppiä. Tasaluku. Niistä muodostui oma pelinumeroni. Tsugu Way.
Koulussa totuin tyydyttäviin. Kiitettävää olivat käytös, huolellisuus, voimistelu ja liikunta. Murrosikään asti. Sitten alkoi kapina ja napina. Kuvaamataidon tunnilla haukuin opettajaa. Piti piirtää vesiväreillä talo. Halusin enemmän. Salvador Dalimaista taidetta, värejä eikä yhtään opettajan ohjetta. Siihen aikaan, kuvaamataidon tunneilla kukoisti autoritäärisyys. Tunsin itseni loukatuksi.
Nyt saan sitten toteuttaa itseäni Pöljällä. Puilla, paleteilla, akryyliväreillä ja kaikella mielikuvituksella, joka on sisään rakennettu. Sieltä se kumpuaa, kun antaa ajan odottaa. Lapsuuden ja nuoruuden vimma. Vinyylitaijjetta ihan ite tehtynä. Mutta voi voisurkeutta, ei mennyt kaupaksi joulumyyjäisissä. Kojot tuli tilille. Nolla ecuu. Tosin mukavaa oli, kun sai vieressä ihailla ihan oikeitten taiteilijoiden töitä ja ajatuksia. Oppia ikä kaikki, tässäkin.
Matikka on aina ollut aina kompastuskivi. Vierivä kivi. Jäänyt usein niiden alle. Vitosen päällä ei satasia hallita. Siinä kai samaistumista moniin taiteilijoihin. Ja elämäntaiteilijoihin. Tapaninpäivänä Hurriganes Basisti Cisse Häkkisen kuolemasta on jo kulunut 21 vuotta. Ventti. Cisse elää kirjoissa, muistoissa, tallenteina ja joidenkin ihmisten sydämissä. Yhteistä meillä oli paitsi jalkapallo, niin antaa kaiken mennä meininki. Ja se maksoi. Kummallekin. Jouluna soitan aina yhden Teendreams-kappaleen. Tänä jouluna se oli Calender Girl.
Minun on Cisseä ikävä. Eikä pelkästään musiikin takia. Vaikka hänestä on kuolemansa jälkeen tehty naistennaurattaja ja suoranainen kaataja, minä kohtasin toisenlaisen Cissen. Lojaalin, hyvin käyttäytyvän, ja urheilullisen muusikon, joka ei koskaan jättänyt pulaan. Hän oli valmis mihin tahansa, milloin tahansa ja missä tahansa. Siinä ehkä syy aikaiseen kuolemaan tai ainakin seuraus. Herkät ihmiset ovat haavoittuvaisia. Ja kuolevat usein rutiköyhinä, mutta elämästä rikkaana.
Olen vieläkin järkyttynyt poikani kohtalosta. Kun kolmannen leikkauksen jälkeen, vilkaisin pelimiehen polvea, pohjetta ja nilkkaa, näky kuvotti. Tiedän, ja tiedostan, että maailmassa on monta pahempaakin asiaa kuin pelikentällä loukkaantuminen. Mutta silti. Kai saan tuntea surua, vihaa, ja muita negatiivisia tunteita. Taklaajaa ja joskus jopa itse peliä kohtaan. Lääkkeeni tähän on ollut Pele-Rockin järjestely. Sellainen hyvähenkinen tapahtuma musiikin ja yhdessäolon voimalla. Siihen uskon, sitä toivon. Vaikka nyt tunnustan; oloni on ollut aika ajoin hämmentynyt. Ja ainoastaan siitä syystä, että yksikään Veikkausliigan joukkue ei viitsinyt vastata kirjeeseen, jolla lähestyin heitä, koskien poikani loukkaantumista. Ei yksikään.
Urheilua, liikuntaa, taidetta saa arvostaa. Ja pitää. Niiden syvin olemus on leikki. Pensselinveto on kuin ulkoterälaukaus, joskus se uppoaa kohteeseen, useimmiten tulee huti. Näinä vuosina - joita olen saanut piakkoin elää 55 - yhä useammin olen ihastunut, rakastunut ja kiinnittynyt Savoon. Pohjoiseen puoliskoon. Saanut täältä parhaimmat kiksini. Savo on SATASTA, ja vähän enemmänkin.
Vuosi vaihtuu, kuosi ei. Varkut ja verkkarit ne olla pittää. Jos kaksituhattayksitoista muistetaan kansannousuina tahi joidenkin kansanedustajien rivakoista lauseista, toivon mukaan 2012 antaa jokaiselle savolaiselle tunteen, että tätä maisemaa, ympäristöä, sekä ennen kaikkea Ihmisiä arvostetaan myös kehä 3:n sisäpuolella.
Sillä siitä olen varma, että Pohjois-Savo on numero YKSI.
Onnellista ja hyvää sekä raikasta vuotta 2012!
Kirjoittaja on lähihoitaja ja kulttuurin moniottelija.
|
|
