| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Ilmaston muutos
Tarkkailin saariluontoa, kuten erikoisesti puita, niiden yksilöllisiä piirteitä ja niitä yhdessä. Halailin puita. Ja vuosiin tapasin sillä paikalla oravia. Kaksi. Meidät tutustutti oksistoissa siivilöityvän aamuauringon väritanssi. Vesilintujen äänet huomasin tarkemmin ja etäämpää kuin mielestäni ennen. Kanadan-hanhet taapersivat mökin vieritse, pitkäkaulat, epäluuloiset. Nauratti. Muutoinkin nauroin, myös ääneen, puhelin sielusta, puista, linnuista ja sydämestä, myös yksin, ääneen. Kuljeskelin kuljeskelun ilosta, kuukauden ajaksi työstä ja monista mielen varjoista liki vapautuneena.
Jokin varjo jäi olemaan, suurempi.
Ja nyt olen kaupungissa kuin en olisikaan lomalla vapautunut. Elämänpyörän karuselli rahisee ruostetta. Sulautumista olemisen ympyrään, avaruuden kiertolaisuuden miltei huikaisevaa kokemusta rantakallion mietiskelyhetkiltäni ei ole.
Kaupunki on hyvä, koti kultainen, mutta ajatus painaa. Päässä ei humise tuuli, vaan jäytää huoli, työ, monet kohtaamiset, velvoitus, ihmisen ruosteinen osa, ja vieläkin enemmän, ja suurempaa, koko maailman varjo. Olen kuositon, parsittava.
Ilman kosteus, trooppinen tuntemus joka ei ole trooppinen, muuttuvien kesien pintasiunaus, alituinen kuumuus, jatkuva laiskottaminen, välttyminen villapaidalta ja kengiltä, polttava tuuli, tuulenlempeä hengitys. Kaikki se on muistuttanut ihmettä, jota jo nuorena idealisoidessani tulevaisuutta olin koettanut hakea.
Mutta mihin sielun kohtaan olen syksyn lähestyessä varastoinut nuo valoisat kesäelämykset! Miksi ne eivät ole läsnä nyt, kun uusilla suunnitelmilla tulisi syksyn tullen olla virta ja voima? Mistä saapuu tämä ympärille sinkoutuva vanne, paine, fyysinen tukkoisuus, epähenkevä ahdistus, suurempi varjo?
Tutut neuroosit käyvät pahemmiksi. On kuin vaellettu elämä olisi virheistä tiukka ketju, särö menestyvässä maailmassa; roso julkisessa ilmastossa, joka paisuu ja ostaa rahaa ja näkyvyyttä. Näkymättömiin jääviä ei huomata edes sääliä.
Eräänä lomapäivänä itärajalta työnsi kitkerämpää savua. Auringon tuli hohki utuisen teräksisenä ilmassa. Radio keskusteli ja soi keveästi. Suurempaan varjoon radiopuheissa ei osattu kajota.
Tunsin osallisuutta luonnonmullistusten alle joutuneita kohtaan. Mutta nyt? Eikö myötätuntokin ole ohi? Kaupungissa en äkkiä taida samalla tavalla samaistua onnettomuuden kohteisiin, kokea empatiaa, samaa huolta! Pikemmin ajaudun itsesyytökseen: että ihminen voi olla itseensä kuristuva napa, eikä pyhimys!
Ei, pelkään jotain, epämääräisen suurempaa, lopullista.
Ja miten toista oli suuren pelko saaressa. Kun ukkosrintama rynnisti järven takana kautta itäisen metsän, työnnyin kumisaappaisiin ja kyhjötin mökin nurkassa. Pienin mielin vaivihkaa poikkesin ulkona. Vilkuilin salamoiden realismia ja muistelin vanhoja taruja. Kohdallani jyrinä osoittautui verraten vaimeaksi. Siitä pettyneenä ja helpottuneena totesin pelon jääneen vastakaiutta. Silti se oli suoraa pelkoa, lapsuudesta tuttua.
Se, pelko saaressa, oli toinen juttu kuin nyt tämä tuskainen epätietoisuus, joka menee ohi, kuten kaikki, vaikka ei heti. Mutta jos loihtisin kirjoituksen loppuun jonkinlaisen toiveen tai valoisan kohtauksen, se olisi tekopyhä. Mietin sitä samalla kun maapallon ilmasto muuttaa asemiaan - koko ajan kohti suurempaa varjoa.
Kirjoittaja on iisalmelainen kirjailija ja vapaa toimittaja.
|
|
