| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Elvytä Suomi elvytä!
Elvytä, elvytä, elvytä! Potilas makaa maassa ja korahtelee.
Kansantaloustieteen nobelisti, yhdysvaltalainen Joseph Stiglitz piipahti Suomessa marraskuun lopulla ja kannusti maan hallitusta elvyttämään velkarahalla.
Talousgurun mielestä hallituksen kannattaisi torjua uhkaavaa taantumaa ja työttömyyttä syytämällä lisää veronmaksajien rahoja teihin, rakennuksiin, sosiaalietuuksiin ja ties mihin. Siitäkin huolimatta, että valtio ottaa tänä vuonna velkaa 7,5 miljardia euroa.
Suomalaiset johtavat poliitikot nyökyttelivät auliisti nobelistin näkemyksille.
Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) kehotti kuulemaan tarkkaan jenkkiprofessorin viestin. Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi sanoi nobelistin tulleen keskustan linjoille. Kansanedustaja Kimmo Sasi (kok.) ei sentään purematta niellyt nobelistin näkemyksiä.
Stiglitz-hekumassa unohtui, että Helsinkiin olisi voinut kutsua kymmenen taloustieteen nobelistia, jotka olisivat kauhuissaan velkarahalla elvyttämisestä.
Elvytystä koskeva julkinen keskustelu on Suomessa ollut jo vuosia hämmentävän yksisilmäistä. Sen haittapuolista ei ole juuri puhuttu eikä pukahdettu. Viime laman aikoihin Vanhasen hallitus sorvasi velalla rahoitetun miljardiluokan elvytyspaketin eikä soraääniä juuri kuulunut.
Elvytyksen tenho taitaa perustua sen petolliseen yksinkertaisuuteen.
Kun valtio rahoittaa vaikkapa Kuopion Kallansiltojen remonttia, asfalttiukot ja rakennusmiehet saavat töitä. Rakennusmiehet puolestaan ostavat palkkatuloillaan vaikkapa uuden kännykän ja auton. Kännykän ja auton valmistajat ja myyjät saavat tuloja. He puolestaan ostavat tuloillaan erilaisia hyödykkeitä ja palveluita.
Valtio laittaa elvytyksellään kansantalouden pyörät pyörimään. Syntyy kerroinvaikutus. Kun valtio lisää kulutusta euron, kansantalouden oletetaan kasvavan ainakin 1,2-2 eurolla, elvytyksen kannattajat väittävät.
Tähän yleensä päättyykin julkinen keskustelu. Sosiaalidemokraattisessa Suomessa ei katsota elvytyskolikon toista puolta.
Julkisessa keskustelussa on unohtunut, että jokainen valtion velaksi ottama elvytyseuro pitää maksaa takaisin.
Kun valtio ottaa velkaa tänään, kansalainen maksaa huomenna korkeampia veroja. Valtio kerää suurimmat verotulopotit tuloverolla ja arvonlisäverolla, joten niissä ovat suurimmat korotuspaineet.
Valitettavasti työn kovempi verottaminen kannustaa kansalaisia tekemään vähemmän työtä. Työurat lyhenevät. Mitenkäs sitten käy talouskasvun?
Valtion julkinen kulutus voi myös syrjäyttää yksityisiä investointeja. Valtion tukema investointi olisi voinut syntyä tehokkaammin yksityisinkin varoin. Firmoja kuristaa elvytyspolitiikkaa väistämättä seuraavat veronkorotukset.
Velalla elvyttäminen tuppaa myös nostamaan korkotasoa, mikä tekee investoinnit kalliimmiksi yksityisille firmoille.
Valtion velkaantumisessa on muitakin vaaroja. Ikääntyvä Suomi on Kreikan tiellä, ellei valtion taloutta saada tasapainoon. Miten tasapainotus onnistuu, jos hallitus syytää lisärahaa julkiseen kulutukseen?
Ongelmallista on, että elvytyspolitiikan tulosten mittaaminen on lähes mahdotonta. Kansantalous on valtavan monimutkainen kokonaisuus, joten yksittäisen muuttujan vaikutusta on mahdotonta tiristää tutkimuksella esiin.
Totuus elvytyspolitiikan tehosta on todennäköisesti kahden äärilaidan välimaastoossa. Olennaista on, että tutkitaan kolikon molemmat puolet.
|
|
