| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Ja presidentit Kekkosia...
Vanhaan hyvään aikaan kun presidentit olivat Kekkosia, ei presidenttiehdokkailta kyselty kakkureseptejä eikä koiran nimeä. Silloin kuunneltiin Kekkosen uudenvuodenpuhe, jotta tiedettiin, miten asiat ovat.
Nyt on toisin. Presidenttiehdokkaiden pitää kertoa painoindeksinsä, seksifrekvenssinsä ja oma mielipiteensä kaikesta mahdollisesta. Presidentin varsinainen tehtävä ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei juuri mediaa kiinnosta, mutta auta armias, jos ehdokas kieltäytyy paljastamasta yksityiselämäänsä. Kyllä silloin toimittajat niin mielensä pahoittavat.
Itse asiassa ehdokkailta kysytään lähes kaikkea mahdollista. Toki heiltä myös löytyy tarpeeksi vastauskykyä; ovathan kaikki toimineet kansanedustajina ja useimmat myös ministereinä.
Sekään ei aina riitä. Esimerkiksi professori Juhani Laurinkari moitti sinänsä ansiokkaassa kirjoituksessaan ehdokkaita siitä, etteivät nämä ota riittävästi kantaa arjen asioihin.
Laurinkarin erityinen huoli on yhteiskunnallisen eriarvoistumisen kasvu. Sosiaalipoliitikkona hän olisi toivonut, että presidenttiehdokkaat olisivat nostaneet painokkaasti esiin tasa-arvon ja heikossa sosiaalisessa asemassa olevien kansalaisten aseman. Nyt hänen mielestä näin ei ole tapahtunut.
Olen perimmiltäni sitä mieltä, että presidentinvaalissa äänestäjien tulisi päästä selville ehdokkaiden ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Silti olen Laurinkarin kanssa paljolti samaa mieltä. Kansan etenevä kahtiajako muodostaa vakavan uhan Suomen turvallisuudelle. Jos ja kun kansalaiset valitsevat itselleen arvojohtajaa, heidän on hyvä tietää, mitkä ovat ehdokkaiden arvot tässä asiassa.
Eriarvoisuuden pysäyttämisen käytännön toimet kuuluvat maan hallitukselle ja eduskunnalle. Kuulisin silti mielelläni, mitä käytännön ratkaisuja ehdokkailla on esimerkiksi terveyserojen kaventamiseksi tai sosiaaliturvajärjestelmämme korjaamiseksi.
Kaipaan konkretiaa erityisesti siksi, että jokainen ehdokas toki sanoissaan vastustaa eriarvoistumista ja syrjäytymistä. Mutta niinhän he kaikki vastustavat Suomen Natoon liittymistäkin, nyt kun äänestävän kansan suuri enemmistö sitä vastustaa. Kuitenkin vain Arhinmäki ja Väyrynen ovat vastustaneet Natoa tinkimättömästi muulloinkin kuin vain vaalien alla.
Tunnen ehdokkaista jokaisen henkilökohtaisesti, useimmat erittäin hyvin. Olen myös työskennellyt heistä jokaisen kanssa. Siksi en epäile heidän vilpittömyyttään hyvissä lupauksissaan. Mutta lopulta vain teot ratkaisevat.
Terveyseroja on kavennettu ja sosiaaliturvaa parannettu jo ainakin 25 vuotta. Lähes jokainen ehdokkaista on toiminut oman puolueensa puheenjohtajana ja/tai ministerinä. Tilaisuuksia toimia ja vaikuttaa on siis ollut. Siitä huolimatta yhteiskunnallinen eriarvoisuus on tuona aikana vain kasvanut. Onko ollut puute kyvystä vai halusta? Se olisi hyvä tietää jo ennen vaalia.
Yhdelle ehdokkaalle minun ei kuitenkaan tarvitse esittää kysymyksiä tasa-arvoisemman Suomen rakentamisesta ja johtamisesta. Kamppailimme yhdessä Paavo Arhinmäen kanssa kevään hallitusneuvotteluissa 100 euroa kuukaudessa lisää työttömyysturvaan ja syksyllä eduskunnassa vielä 20 euroa työmarkkinatuen indeksikorotukseen. Ja jos se Arhinmäestä olisi kiinni ollut, olisi myös työmarkkinatuen tarveharkinta poistettu ja toimeentulotuen normia korotettu nykyistä enemmän.
Se ei ole ainoa syy, miksi äänestän Paavo Arhinmäkeä, mutta jo se yksin olisi riittänyt ratkaisemaan oman valintani hänen hyväkseen. Paavon arvot ovat kohdallaan.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton kansanedustaja.
|
|
