Uskonnonvapauslaki uskontokasvatuksen tukena

Kuva: Annamaija Herola

Suomen itäosassa ortodoksinen kirkko on toiminut jo tuhat vuotta. Suomi on tästä näkökulmasta katsottuna ollut jo kauan ennen nykyistä maahanmuuttajien aaltoa monikulttuurinen, kirjoittavat Sirpa Okulov ja Marianne Kantonen. Kuvassa Iisalmen ortodoksinen kirkko.

Mm. Savon Sanomat julkaisi uskontokasvatusta koskevan artikkelin 12.7. 2009. Sen yhteydessä oli opetusministeri Henna Virkkusen haastattelu. Kirjoituksen johdosta on syytä tuoda esille ortodoksisen uskontokasvatuksen näkökulma asiaan.

Uskontokasvatuksesta puhuttaessa unohdetaan usein, että Suomessa on kaksi kansankirkkoa, Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Suomen ortodoksinen kirkko. Opetuslainsäädännön näkökulmasta katsottuna molempien kirkkojen jäsenet ovat yhdenvertaisessa asemassa, opetuksen järjestäjät eli kunnat ovat velvollisia järjestämään ko. uskonnonopetusta, mikäli opetuksen järjestäjän alueella on kolme ortodoksiseen tai evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvaa oppilasta. Perusopetus- ja lukiolaeissa puhutaan oppilaan oman uskonnon opetuksesta. Kummallakin em. uskonnolla on koulussa omat opetussuunnitelmansa.

Ortodoksinen kirkko teki kyselyn uskonnon opetusjärjestelyistä syksyllä 2008. Tuloksista kävi ilmi, ettei uskonnonvapaus- ja perusopetuslakeja noudateta kaikkialla. Oppilaan oikeus opetukseen toteutui vain osittain tietyillä alueilla. Eräät kunnat jopa kieltäytyivät antamasta lain velvoittamaa oman uskonnon opetusta.

Parhaiten opetus oli järjestetty Itä-Suomessa. Suomen itäosassa ortodoksinen kirkko on toiminut jo tuhat vuotta. Suomi on tästä näkökulmasta katsottuna ollut jo kauan ennen nykyistä maahanmuuttajien aaltoa monikulttuurinen.

Rehtorit nousevat opetusjärjestelyissä avainasemaan. He ovat virkamiehiä, joiden velvollisuutena on lain noudattaminen, ei oman vakaumuksen mukainen toiminta. Opetusjärjestelyihin liittyviin ongelmiin törmäävät usein myös ortodoksiperheet, eivät ainoastaan uskonnottomat, kuten lehtiartikkeli antoi ymmärtää.

Lain tulkintaa joudutaan joskus mittaamaan hallintokanteluiden kautta. Laki on kuitenkin yksiselitteinen, on vain väärä ja oikea toimintatapa. Itse asiassa uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon opetuksesta poistuisi monta ongelmaa, jos kaikki rehtorit virkamiehinä toteuttaisivat uskonnonvapauslain henkeä oikein.

Opetusministeri Virkkunen nosti Sunnuntaisuomalaisessa esiin jo jonkun aikaa mediassa liikkuneen ajatuksen kaikille yhteisestä uskonnonopetuksesta. Asia on vielä selvitysvaiheessa.

Ykkösaamu-ohjelmassa Irina Krohn otti kantaa artikkeliin toteamalla, ettei oman uskonnon opetuksessa toteudu lapsen oma ajattelu vaan vanhempien vakaumus. YK:n Lapsen oikeuksien ja TSS-sopimusten (taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet) mukaan opetuksen tulee edistää muun muassa kunnioitusta lapsen vanhempia, omaa sivistyksellistä identiteettiä, kieltä ja arvoja kohtaan.

Koska kaikki kasvatus on arvosidonnaista, ei vanhempien oikeutta lapsen uskontokasvatukseen voida sivuuttaa. Krohnin ajatus kodin tarjoamasta uskontokasvatuksesta sisältää eriarvoisuuden elementin. Kaikilla perheillä ei ole valmiuksia tähän.

Ruotsissa on toteutettu kaikille yhteistä uskonnonopetusmallia, jolloin oppitunneille osallistuvat kaikki oppilaat. Heillä ei ole valmiuksia dialogiin, sillä heidän tietonsa ovat pinnallisia kaikista uskonnoista, myös heidän omasta uskonnostaan. Näyttää siltä, ettei ko. uskonnonopetus johdakaan suvaitsevaisuuteen ja muita uskontoja koskevaan yleissivistykseen vaan uskontosokeuteen.

Tutkijoiden mukaan Ruotsin rasistiset nuorisomellakat ovat yksi esimerkki, mihin heikko uskontojen ja kulttuurien tuntemus voi pahimmillaan johtaa. Koska kuntien tarjoama uskontokasvatus ei vastaa perheiden tarpeisiin, on Ruotsissa jo anottu lupaa islam-pohjaisten koulujen perustamiseen.

Suomessa kuntien tarjoama oman uskonnon opetus on valvottua ja lailla säädeltyä toimintaa. Opetussuunnitelmat ottavat opetuksessa huomioon niin lapsen oman uskonnon kuin muutkin uskonnot. Uskonnonvapauslaki turvaa myös kirkkoon kuulumattomien ja muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluvien oppilaiden aseman. Heidän ei tarvitse osallistua uskonnon opetukseen. Jälkimmäiset voivat osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomien kanssa ellei heille järjestetä oman uskonnon mukaista opetusta.

Suomen uskontokasvatusmalliin on kiinnitetty maamme rajojen ulkopuolella positiivista huomiota ja sitä esiteltiin myös YK:n yleiskokouksessa muutama vuosi sitten. Lasten tiedostaessa oman uskonnon opetuksen kautta oman identiteettinsä, he myös oppivat arvostamaan muita ja kohtaamaan erilaisia kulttuureita.

Erilaiset uskonnolliset traditiot ovat voimavara ja rikkaus monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Uskontokasvatus parhaimmillaan edesauttaa ja tukee monikulttuurisuutta. Menestyksellinen monikulttuurinen vuorovaikutus ei kuitenkaan onnistu ilman oman kansallisen ja kristillisen perinteemme hyvää tuntemusta ja ymmärtämistä.

SIRPA OKULOV, pj. MARIANNE KANTONEN, sihteeri suomen ortodoksisten opettajien liitto ry

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious