tiistai 23.10.2017
Severi

Mamuille huumoria

Katutaidetta Tukholmassa

Marko Ahonen kirjoitti IS:ssa 23.9 ideastaan näyttää maahanmuuttajille uuden asuinmaansa huumoria integroidakseen heidät kulttuuriin. Idea on kiehtova ja ehdottomasti kokeilun arvoinen.

Huumori, nauraminen ja hauskanpito voivat olla todella yhdistäviä tai erottavia asioita. Kaikki ihmiset kaikissa maailman kolkissa nauravat, se on varmaa. Se, mille ihmiset nauravat voi kuitenkin ilon ja yhdistämisen sijaan myös rakentaa hurjia raja-aitoja. Ymmärtääkseen kansaa, pitää ymmärtää heidän huumorintajuaan. Jonkilaista yhtenäiskulttuuria etsiessä olisi hyvä miettiä asioita joille ei missään nimessä saa vitsailla tai jotka eivät todellakaan naurattaisi ketään. Mikä loukkaisi verisesti suurinta osaa ihmisistä, on todennäköisesti helpompi löytää kuin asia jolle suurin osa nauraisi. Näin on helppo pysyä turvallisella maaperällä: jos tämä on teidän kulttuurissanne valtavan loukkaavaa, eipä tarvitse minun alkaa siitä vitsiä vääntämään.

Huumori kertoo aina jotain ihmisryhmästä. Suomalaisissa kesäteattereissa nähdään aina viuhahdus ja viinanjuontia. Tuntuu kuin puolet suomalaisista huumorisarjoista kautta aikain olisi pitänyt jonkinlaisena peruskivenä ajatusta siitä että paljas pylly ja humalaissekoilu on hauskinta ikinä. Mitä ilmeisemmin se naurattaa suurinta osaa koska trendi senkun jatkuu… Moni katolisen maailman tai arabikulttuurin edustaja varmaan pudistelisi päätään ja kysyisi mikä tässä oli tarkoitus  olla hauskaa.

Huumori on usein niin täynnä piilototuuksia, kulttuuriviittauksia, jargonia ja nyansseja että vieraasta kulttuurista tulevan on vaikea päästä siitä jyvälle. On hassua ajatella kuinka vaikka Kaurismäen elokuvat ovat niittäneet mainetta maailmalla: osa näkee ne hurjan traagisina kuvauksista epäonnistuneista ihmisistä ja minä nauran ääreen aina niitä katsoessani. Näkökulmaeroja…

Minun kulttuuriopintojeni korkeakoulu oli ruotsalaisella sohvalla färsaarelaiskämppiksen kanssa syksyllä 2012. Hän oli se, joka tutustutti minut huumorsarjaan Grotesko joka oli Ruotsissa huippusuosittu. Siinä me istuimme ja mietimme noin joka toisen sketsin kohdalla että nyt tässä oli kyllä joku viittaus johonkin henkilöön/asiaan/tapahtumaan jota me ei ihan tajuta. Kämppiksen poikakaveri kärsivällisest selitti mamu-raukoille mistä on kysymys. Koska meistä kuitenkin tuli sarjan suuria faneja ja uusintakierros piti tehdä kun kaikki jaksot molemista tuotantokausista oli katsottu, oli mielenkiintoista huomata miten paljon oli muuttunut niiden kuukausien aikana. Kuinka paljon kulttuurillisesti todella tärkeitä seikkoja oli tullut tutuiksi vitsien kautta. Kuinka opimme valton historista ja politiikasta parodiahahmojen ja kieroutuneiden musikaali-kohtausten maailmassa. Ja ilolla! Hauskin koulu ikinä, huomaamattaan imi itseensä tietoutta – ja janosi lisää!

Pari Kummeli-,  Spede-, Turhapuro-sketsiä voisi näyttää parissa minuutissa aika monen suomalaisen mielenmaisemasta suuria totuuksia.

Ajatelkaa mitä itseironiaa suomalaismiehen tuntemuksista sisältää Studio Julmahuvin klassikkosketsi Roudasta rospuuttoon!
Tai millaista vahvan itsenäisen suomalaisnaisen mallia voisivat esitellä Siskonpeti-sarjan loistavat komediennet !

Tällaiset filkat pyörimään vastaanottokeskuksiin ja sitten paneelikeskustelut käyntiin: Mikä naurattaa suomalaista, miksi tällainen vitsi, minkälaista kulttuuria tämä sketsi peilaa?

Varmasti hauskempaa kaikille kuin istua ja odotella byrokratian paperienpyörittelyä.


  • Jätä kommentti

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *