tiistai 23.10.2017
Severi

Kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan

Suunnitelmat menivät kerralla uusiksi, kun reilu kaksi viikkoa sitten kaaduin pyörällä matkalla töihin. Ostin siis oman uuden pyörän toukokuussa, sillä halusin nähdä kaupunkia paremmin ja liikkua omaan tahtiini.

Täällä Gdanskissa on ihan hyvä julkisen liikenteen verkosto, liikkumaan pääsee näppärästi ratikalla, bussilla ja junalla, mutta varsinkin näin kesällä ajatus julkisista kulkuneuvoista tuntui ankealta. Ostin pyörän urheiluvälineliike Decathlonista, hintaa tälle pyörälle jäi vajaa parisataa euroa. Pyörä onkin ollut joka pennin arvoinen, niin paljon se on tuonut iloa ja uusia maisemia elämääni.

Tuntui, että tuon hankinnan jälkeen elämänlaatu parani huomattavasti, kun pääsin vapaan viilettämään pitkin Gdanskin pyöräkaistoja. Täällä on helppoa liikkua pyörällä, sillä tosiaan kaupungissa on pyöräilijöille omat kaistansa.

Näin kesäaikaan pyöräilijöitä on paljon ja usein ajellaankin jonossa. Koska pyöräilijöitä on paljon, sekaan mahtuu jos jonkinlaista ajelijaa ja kulkijaa. Eräänkin kerran olen saanut sydämen hyppäämään kurkkuun:

  • Edessä ajanut pyöräilijä on pysähtynyt mitään ilmoittamatta – eli nopeat refleksit ja tarkkaavaisista silmistä on apua liikenteessä!

 

  • Pyöräilijät, jotka eivät näytä minne ovat kääntymässä – näkyvä käden heilautus oikealle tai vasemmalle riittää osoittamaan, kumpaan suuntaan olet kääntymässä.

 

  • Autot – Näiden kanssa saa olla erityisen tarkkana sillä liikennekulttuuri on hurjempaa kuin Suomessa. Eräs sateinen sunnuntai olin ylittämässä pyörällä tietä vihreillä valoilla, kun valkoinen Porsche kaahasi tuhatta ja sataa suojatien yli – pyöräilijöille on yleensä myös omat kaistat suojatielläkin.

 

  • Rullaluistelijat luistelee pyöräilijöiden kanssa samalla kaistalla. – Ei siinä mitään, mutta täällä asuessani olen nähnyt jos jonkinlaista esitystä kun luistellaan nenä kiinni puhelimessa ja siinä samalla ei keskitytä mitä ympärillä tapahtuu.

Koska olin päässyt törttöilijöiden makuun täällä Puolassa, minustakin tuli samanlainen, vahingossa. Muutama viikko sitten matkalla töihin ohitin erään edessäni pyöräilevän. Näytin kädelläni, että olen ohittamassa, jotta takana kulkeva näkee aikeeni eikä sattuisi tilannetta että vaikkapa kaksi pyöräilijää lähtisi ohittamaan yhtä aikaa.

Ohitustilanteessa huomasinkin, että vastaan tulee pyöräilijä kovaa vauhtia, niin kuin nyt pyörällä yleensäkin ajetaan, nopeasti. Tässä kohtaa en ehtinyt tehdä mitään, kunnes huomasinkin että nyt kolisee ja löysin itseni makaamasta maassa pyörä rysähtäen päälleni. Nousin niin nopeasti ylös kuin pääsin, jotta näin miten toiselle pyöräilijälle kävi.

Onneksi vastaantullut pyöräilijä kaatui nurmikolle, joten hän selvisi säikähdyksellä. Varmistimme molemmat toisiltamme, että olemme kunnossa eikä mitään isompaa haaveria sattunut. Pää, niska, rystyset, polvi ja käsi ottivat osumaa. Oikea silmäkulma tuntui aralta ja tunsin turvotuksen nousevan kulmalleni.

Noustessani ylös katsoin pyörääni, jonka ohjaustanko oli kääntynyt ympäri. Päässä humisi ja itketti. Tuo itku ei tullut oikeastaan edes kivuista, vaan säikähdyksestä ja shokista. Että sellainen aamun aloitus tällä kertaa, kirosin ja manasin.

Lähdin taluttamaan pyörääni kohti työpaikkaa, sillä eihän sillä voinut edes polkea kun ohjaustanko oli pyörähtänyt vinoon. Kerkesin kävellä vain hetken, kun huomasin että joku huutaa minulle pyörätiellä olleesta traktorista. Veikkaan, että tämä traktorinkuljettaja oli varmaankin joku kaupungin työntekijä. Tämä kuski huusi minulle jotain puolaksi. Koitan huutaa takaisin, että puhun vain englantia.

Olin muutenkin ihmeissäni, että mikä perhana tässä aamussa on vikana, kun ensin joudun pyöräkolariin ja sitten traktorikuskillakin on jotain sanottavaa. Pitäisi muistaa aina pitää yllä positiivista modea, ja miettiä että ehkä kaikilla tuntemattomilla ihmisillä ei ole pahaa sanottavaa. Traktorikuski nimittäin hyppäsi ylös traktoristaan, tarkisteli pyörääni hetken ja sanoi englanniksi ”odota siinä, korjaan tämän”.

Jäin seisomaan paikalleni vähintäänkin epäuskoisena, vieläkin itkien. Seurasin, kun mies haki traktoristaan tarvittavat työkalut, korjasi pyörän ja koitti lohdutella, että hätä ei ole tämännäköinen ja mitään vakavaa ei ole sattunut. Mies oli oikeassa, että loppu hyvin, kaikki hyvin. Korjauksen jälkeen kiittelinkin tätä arkipäivän ritaria vuolaasti.

Ystävällisyys ja kohtelias käytös toista kohtaan ei vaadi toiselta ihmiseltä vaivaa, mutta tällainen arkipäivän konkreettinen teko lämmittää erikoisen paljon mieltä.

Onnettomuuden jälkeen pääsin työkaverin kyydissä sairaalaan, jossa haavat puhdistettiin, tutkittiin onko mitään murtunut ja sen lisäksi pää ja niskan alue kuvattiin. Onneksi mitään vakavampaa ei käynyt, mutta onnettomuuden jälkeinen viikko meni lääkärin määräyksestä lepäillen mustan silmän kera.

Onnettomuuden jälkeen tajusin, kuinka onnellisessa asemassa olen tällä hetkellä. Sain puhelimeeni ja sähköpostiin lukuisia viestejä sekä puhelinsoittoja työkavereiltani, jossa kysyttiin vointia ja kehotettiin olemaan yhteydessä, jos tarvitsen ihan mitä tahansa.

Ympärillä on ihmisiä, jotka auttavat jos tarvitsen apua. Itse en pidä tätä itsestäänselvyytenä, varsinkaan näin ulkomailla asuessani.

Ainiin, vielä yksi törpön tunnustus: aiemmin en omistanut kypärää, mutta nyt omistan ja se onkin löytynyt päästäni joka ikinen kerta pyöräillessä.


  • Kommentit

    • tinu

      Uskomattoman hyvä terveydenhuolto puolassa jos niska ja päänalue kuvattii.eihän suomessa pääse kuvaukseen kuin pääkainalossa.hienoa.

      • Anni Ollikainen

        Pääsin onnekseni työterveyshuollon sairaalaan joka toimi todella jouhevasti, olin tästä positiivisen yllättynyt. Kollega kertoi, että jos olisin mennyt kunnalliseen sairaalaan niin edessä olisi ollut monen tunnin jonotus – samaan tapaan kuin Suomessa siis.

    Jätä kommentti

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *