lauantai 16.12.2017
Auli, Aulikki, Aada

Avoimuus

Suomalaiset mielletään pääsääntöisesti juroiksi ja pidättyväisiksi. Raha-asioista ja muista henkilökohtaisuuksista puhumista vältellään, kuulumisia vaihdetaan ympäripyöreästi ja lopuksi puhutaan säästä koska se vain tuntuu niin turvalliselta puheenaiheelta. Sellaiseen sitä on tottunut, kaikki muu tuntuu vieraalta. Ja tällaiseksi sitä itsekin on oppinut.

Välillä vastaan tulee sitten niitä ääripäitä, niin avoimia ihmisiä että heistä saa hetkessä tietää kaiken aina suosikkikalsarien väristä kiusallisimpiin vaivoihin. Olen huomannut, millaista ihmetystä, jopa paheksuntaa älytön avoimuus minussa aiheuttaa. En oikein osaa vastata henkilökohtaisuuksiin mitään – tai mikä vielä pahempaa, jos toinen alkaa minulta jotakin tentata. Ahdistus on taattu.

Totta kai se riippuu myös kuinka tuttu ihminen itselle on – puolituttujen ylenpalttista avoimuutta en voi ymmärtää, kun ihmiseen voi tutustua muutenkin kun kertomalla että hei tiesitkös että minulla on valtavan kipeät peräpukamat. Aivan kuin niillä ihmisillä ei olisi ollenkaan minkäänlaista yksityisyyttä. Herää vain kysymys että miksi – miksi ihmisellä on moinen tarve tuoda esille noin keskustelutoverin hiljentäviä aiheita? Ehkä myös se, kuinka asian ilmaisee. Jotkut vaan töksäyttää ilmoille jonkun asian mitä en itse mielelläni sanoisi edes läheisille ihmisille. Eri asia, jos keskustelu jotenkin etenee ja asian jakaminen tuntuu luonnolliselta. Mutta silti, kun itse on äärimmäisen huono kertomaan mitään henkilökohtaisuuksia, edes niille läheisille ihmisille niin ei välttämättä kiinnostaisi kuulla kaikkea siitä toisestakaan.

Huomionhaku on myös yksi asia joka vahvasti liittyy tähän. Se, kuinka ihmiset suorastaan kerjäävät sääliä ja huomiota. Kun täytyy ihan kaikki kertoa mahdollisimman yksityiskohtaisesti, lääkärireissut, suhteet ja kaiken maailman ongelmat. En minä tässä tarkoita sitä etteikö niistä saisi puhua, mutta sitä meinaankin että kelle niitä menee puhumaan. Tähän voi liittää myös ne ihmiset jotka puhuu vain niistä omista ongelmistaan, joita muiden pitäisi kuunnella, mutta ei sitten olla valmiita kuuntelemaan ikinä toista. Koska hänen ongelmansa toki menevät aina muiden edelle. Ja kaikkien on niistä kuultava.

Koska en luota helposti ihmisiin, olen myöskin aika vaitelias enkä yksinkertaisesti ole oppinut puhumaan henkilökohtaisista, kiusallisista tai vaikeista asioista. Riippuuhan se tietysti henkilöstäkin, joihinkin luotan helpommin kuin muihin ja eihän sitä tutustu mitenkään jos ei itsestään mitään osaa sanoa.

Mutta en minä siltikään vaan kaikkea pysty ymmärtämään. Tai entäs ne, jotka ihan omalla naamalla kirjoittelee Facebookiin joistakin parisuhdeongelmistaan vaikka jossakin isossa ryhmässä tai jakaa kumppaninsa henkilökohtaisia asioita pilkaten. Miksi, ihmiset, miksi?

 

 

 


  • Jätä kommentti

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *